Hyvä ja paha Euroopan unioni
Suomen liittyminen Euroopan unioniin 1995 on vielä hyvin mielessä. Olin silloin vastaan, kun sitä kerran kansanäänestyksessä kysyttiin, enkä ole kyennyt kriittistä asennettani muuttamaan. Erityisen raskaasti otin liittymisen rahaliittoon 1999-2002. Silloin sitä ei edes kysytty, vaan ajateltiin, että unioniin liittyessä oli asiasta jo päätetty. Monien on vaikeaa myöntää, että eurosta ei ole ollut meille taloudellista hyötyä vaan pikemminkin haittaa. Näyttää siltä, että EU:n jäsenyys oli ideologinen kysymys hyvin monille ja sitä se on edelleenkin.
On selvää, että Euroopan unionin jäsenyydellä on ollut myös positiivisia vaikutuksia. Kaupan esteitä on purettu, mikä on ollut hyvä asia viennistä riippuvaiselle Suomelle. EU:n myötä opiskelijat ovat voineet integroitua eurooppalaisiin yliopistoihin. Yhtenäinen talousalue luo positiivista yhteyttä. Toisaalta voidaan kysyä, olisiko nämä hyödyt voitu saavuttaa muutenkin?
Venäjän hyökkäyssodan jälkeen Euroopan unioniin kriittisesti suhtautuvien on ollut vaikeaa löytää ajatuksilleen tukea. Yhtenäinen Eurooppa estää Venäjän laajentumispyrkimyksiä, vaikka tosiasiallisesti Eurooppa on sotilaallisesti riippuvainen Naton ja erityisesti Yhdysvaltojen antamasta tuesta. Myös ilmastonmuutosta on vaikea torjua pelkästään kansallisella ilmastostrategialla ja epäilemättä koronakriisissä yhteiset ponnistelut tuottivat parhaat tulokset.
Asioilla on kuitenkin taipumus olla kaksi puolta. Suhteessa Venäjän vallan kasvuun EU:n yhtenäisyys on hyvä asia, mutta vahva EU ei välttämättä tuo onnea niille, jotka haluavat pitää kiinni kansallisesta päätöksenteosta ja siihen liittyvästä taloudellisesta vastuusta. Toisaalta ideologiset virtaukset Euroopassa ovat kaventamassa sananvapautta ja uskonnonharjoittamiseen liittyviä perusoikeuksia. Vahva Euroopan unioni ei ole välttämättä ystävämme siinä kulttuurisessa kehityksessä, jossa konservatiiviselle ja kristilliselle maailmankatsomukselle on jäämässä yhä pienempi tila yhteiskunnassamme.
EU:n toiminta on ongelmallista myös Euroopan rajojen ulkopuolella Lähi-idässä, erityisesti Israelissa. Hiljattain israelilainen Channel 13 televisiokanava toi julkisuuteen 19-sivuisen salaisen EU:n strategisen mietinnön, joka sisälsi EU:n "strategiset tavoitteet" Israelissa Länsirannalla. Mietinnön mukaan EU hyödyntää länsimaisia ja palestiinalaisia humanitaarisia järjestöjä luodakseen "vastanarratiivin" Israelin "miehitystä" vastaan. EU:n strategiapaperi pitää sisällään suunnitelman taloudellisesta ja juridisesta avusta tulevan Palestiinan valtion synnyttämiseksi koko Länsirannan alueelle.
Jo aiemmin israelilainen Regavim-järjestö on tuonut esiin Fayyad-raportissaan EU:n vahingollisen roolin edellä mainituilla alueilla. Regavim oli tutkinut Länsirannan alueen C eli Juudean ja Samarian asutusta ja infrastruktuurin rakentamista vuosien 2009-2019 aikana. Kyseisenä aikana EU on toiminut huomattavana rakennusprojektien rahoittajana naamioiden Israelin vastaisen tukensa erilaisiin ekologisiin projekteihin.
Toisin kuin mediassa annetaan ymmärtää, israelilaiset "siirtokunnat" (eli asutukset) ovat kasvaneet pinta-alaltaan maltillisesti (n. 20 %) verrattuna EU:n tuella rakennettuihin laittomiin palestiinalaisasutuksiin, joiden määrä on suorastaan räjähtänyt (n. 80 %). Alla olevassa kuvassa palestiinalaisten asutuksia (ruskea-oranssi palkki) on verrattu israelilaisiin asutuksiin (sininen palkki) vertailuvuosina 2009-2019.
On hämmentävää lukea, että EU:n strateginen tavoite on liittää Länsirannan alue C muihin palestiinalaisalueisiin, vaikka Israelin ja Palestiinalaishallinnon välisen Oslon sopimuksen mukaan asiassa on edettävä osapuolten kesken neuvotellen. Olennaista onkin kysyä: mitä strategisia tavoitteita EU:lla ylipäänsä voi olla Israelissa? Mitkä ovat Euroopan unionin todelliset tavoitteet Israelissa?
Edellä sanotuista syistä johtuen en ole kyennyt muuttamaan kriittisyyttäni Euroopan unionia kohtaan, joka Venäjän muodostaman uhkan voimaannuttamana on kehittymässä ideologiseksi liittovaltioksi ja jolla on strategisesti vahingollinen rooli Israelissa. EU:n ainoa järkevä kehityssuunta on säilyä itsenäisten valtioiden talousliittona, joka puuttuu jäsenmaidensa päätöksentekoon mahdollisimman vähän.